Katsotut elokuvat ja mielipiteet

Katselin viime viikonloppuna viisi (5) elokuvaa. Nyt saatte yksinoikeudella lukea Roger Ebertin hyväksymät arvioni.

Ghost Town
Päiväni Murmelina, mutta aaveilla. Ricky Gervaisin sympaattisesti esittämä ihmisvihaaja hammaslääkäri kuolee suolihuuhtelun aikana seitsemäksi minuutiksi ja alkaa nähdä aaveita. Uudet ystävät alkavat vainota arvon lekuria, koska tämä on ainoa, joka pystyy ratkomaan heidät kuolevaisten maassa pitävät ongelmat. Tietenkin hampuusilääkäri rakastuu erään kummituksen vaimoon, mutta romanttinen puoli stoorista oli oikeasti hyvin virkistävä, sillä se ei mennyt perinteisen kaavan mukaan, tuntui hyvin realistiselta ja lopetti siihen, mistä moni elokuva olisi vielä jatkanut.

Huomaa, että ohjaaja David Koepp on käsikirjoittaja "oikealta" ammatiltaan, sillä elokuvassa ei ollut mitään turhaa draamallisesti. Kaikki nivoutui kaikkeen. Oikeasti hauska ja symppis pikku pätkä 8/10


Resident Evil Afterlife
Paul "Worst Script" Andersonin kynäilemä ja tirehtööroima pläjäys oli selkeästi suunnattu 3D:n nälkäisille esiteineille, sillä ei kukaan muu pysty tätä vakavasti ottamaan. Leffa alkaa yhtään mitään selittelemättä ja olettaa, että aiemmat osat on katsottu. Tosin koko alun tilanne (ja sitä myötä kaksi edellistä elokuvaa) nollataan alta viidentoista minuutin upean surkean exposition avulla.

Leffa ei ole erityisen hyvännäköinen, se ei kuulosta oikein miltään, "näyttelijöitä" käy sääliksi, juoni on roskaa ja koko elokuvan aikana ei saavuteta tai tehdä yhtään mitään, hahmojen suunnitteluun on käytetty melkein koko tupakkitauko enkä usko, että elokuvaa olisi ilman tekijöiden halua kokeilla 3D-kuvaamista.

Kaikesta huolimatta tarpeeksi typerä, epälooginen ja huonosti tehty, että tästä pystyi nauttimaan arvosanan 5/10 edestä.


2012
Ei hyvä luoja mitä paskaa. Aivan järkyttävän kamala elokuva. En muista koska olisin viimeksi hypännyt pois penkiltä lattialle kiemurtelemaan elokuvan (tai minkään) takia. Myötähävettävää, kuvottavaa roskaa, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Ei haittaa vaikka kaikki maailman ihmiset kokevat järkyttävän kivuliaan kuoleman, kunhan vaan meidän täysin epäkiinnostava puunaamainen sankarimme ja hänen ex-vaimonsa yhteisten kakaroiden (ja sen pakollisen koiran) kanssa selviävät.

Ylipitkä, tylsä, idioottimainen, surkeasti rytmitetty ja ohjattu anusnöyhtä! 2/10 Toinen piste tulee yhdestä hienosta ja nokkelasta efektistä, jonka aikana leffa tuntui edes vähän siedettävältä (metro tulee kohonneen maan muodostasta seinämästä läpi).


Sunshine
Oikeasti hyvä katastrofielokuva. Lähitulevaisuudessa aurinko uhkaa sammua ja maapallolla eletään ikitalven kourissa. Koska ihmisiä vituttaa syödä jääpuikkoja, täytyy asialle tehdä jotain. Aurinko täytyy käynnistää julmetun isolla pommilla, joka täytyy lennättää sen sisälle. Tehtävästä vastaa Icarus II avaruusalus ja sen miehistö. Tietenkin matkalla asiat menee päin persusta ja ihmisiä kuolee. Sitten löydetään Icarus I, jonka tehtävä keskeytyi aikanaan tuntemattomasta syystä.

Sunshine on melko hienovarainen yhdistelmä scifiä ja kauhua. Joitakin elokuvan loppupuoli selvästi enemmän kauhuun suuntautuneena häiritsee, mutta itse pidin siitäkin ilman ongelmia. Mahtavan komeita visuaaleja ja musiikkia, erinomaista näyttelyä ja tuoreelta tuntuvia ideoita oli juuri se, mitä 2012:n jälkeen tarvitsi, ettei tehnyt enää mieli hypätä sementtimyllyyn. 8/10


Rush Hour 2
Nämä ovat oikeasti varsin viihdyttäviä kaverikyttä-leffoja. Tietää tasan mitä saa kun leffassa on kungfuileva Jackie Chan ja suutaan soittava vinkuidiootti Chris Tucker. Henkilökemiat toimii ja action on hauskaa seurattavaa, juoni on toissijainen vaikkei edes ole mitenkään erityisen huono.

Ainoa mikä jää hieman harmittamaan on oikeasti nokkelien ja mielenkiintoisten ideoiden vähyys. Valopilkkuna lopun "pommi teipattuna suuhun" episodi, joka oli tietenkin kopio Tuomion Temppelin alusta, mutta mitä väliä?! 7/10

Lisää myöhäisyön vuodatusta elokuvista, joita olen jostain syystä katsonut viime aikoina useammankin kibaleen.

Hobo with a shotgun
Että silleen... Leffan nimi kertoo kaiken oleellisen. Työtön pummi ostaa haulikon ja alkaa lahdata epämääräiseen kasarilähitulevaisuuteen sijoittuvassa ultraväkivaltaisessa kaupungissa ilkeitä kakkapää ihmisiä. Valitettavasti näin nerokas juoni ja upean mahtipontinen lähtöasetelma menee hukkaan pätemättömän ohjauksen ja leikkauksen (jotka hoiti sama hemmo) käsissä. Kohtaukset kestävät liian kauan ja tylsistyminen iskee kun toivottuna reaktiona olisi nauraminen ylivedetyille ja ylinäytellyille hahmoille.

Elokuvahan on siis pastissi joistain 70-80-luvun roskaleffoista, jotka tehtiin halvalla pelkästään exploitaatiodollarit silmissä kiiluen. Samaan kategoriaan uppoava Planet Terror on paljon parempi, hauskempi ja viihdyttävämpi tekele. Hobo with a shotgun aloitti muuten tiensä juurikin Grindhouse-projektin (johon siis Planet Terror kuuluu) feikkitrailerina, aivan kuten vastanähty Machetekin.

Rutger Hauer vetää oikeasti hyvän roolin Hobona, joka vain haluaa ostaa ruohonleikkurin. Muista ei voi sanoa samaa, sillä näyttelijöiltä tuntuu puuttuvan hauskanpito ja homma tuntuu teennäiseltä. Tarkoituksella todella ruman elokuvan rumilusestetiikka puree omaan nilkkaan ja raina muistuttaa lähinnä kännisen värimäärittelijän käytännön pilaa. Olisin halunnut tykätä enempi, mutta nyt pamahtaa 4/10


Savior
Halvalla ostin Anttilasta kyseisen teoksen, josta ehdin täällä jo mainitakin aiemmin. Vähän oli aika kullannut muistoja (varsinkin kun en silloin katsonut leffaa aivan alusta, joka on selkeästi sen huonoin osuus), mutta ei liikaa. Hyvin oli tietyt kohdat syöpyneet mieleen ja uusintakatselulla ei yhtään ihmetyttänyt. Voimakasta kuvastoa eräästä unohdetusta sodasta 1990-luvun alkupuolella.

Elokuvassa Dennis Quadin esittämä sotilas menettää perheensä pommi-iskussa, flippaa totaalisesti ja värväytyy muukalaislegioonaan. Tämän jälkeen hän heilahtaa palkkasoturiksi ja päätyy Bosniaan ammuskelemaan lapsia. Hän kuitenkin tajuaa tämän olevan harvinaisen persiistä, ja yrittää löytää inhimillisyytensä takaisin auttamalla raiskauksesta raskaaksi tullutta serbinaista ja tämän juuri syntynyttä vauvaa.

Erityisesti siviiliväestön kärsimyksiä raadollisesti kuvaava pienen budjetin leffa on sopivan tiukka paketti ja yksi Quaidin Denniksen parhaita. 8/10 Ei suositella veristä räiskintää ja räjähdyksiä janoaville.


Rush Hour 3
Selkeästi heikompi kuin kaksi edellistä osaa ja monessa kohtaa plöjäys oli vaarassa hukkua omaan pikkunokkeluuteensa ja kikkailuhaluunsa. Jotenkin tuntui, että paukut alkoivat loppua välillä kesken ja juoni oli rakennettu vain sitä varten, että saadaan Chan ja Tucker seuraavaan tappelukohtaukseen edes jotenkin. Onneksi näistä huolimatta nauroin useasti ääneen dorkaduon pöljäilyjä seuratessani.

Kuvaus oli erityylistä kuin kahdessa aiemmassa osassa, mikä vähän häiritsi jostain syystä samaten kuin vitsien kierrätys. Noh, niin tahi näin annan silti 6/10.

Triviana Chris Tucker on tehnyt rahaa Rush Houreilla liki 50 miljoonaan Ameriikan lollaria. Siinä kelpaakin jo vähän lihota kolmatta osaa varten.

Extratriviana elokuvassa ranskalaista poliisi-inspektooria (taimikälie) näyttelee legendaarinen elokuvaohjaaja Roman Polanski.

niin hej, kävin eilen oikein elokuvateatterissa katsomassa filmin nimeltä source code. siinä heppu yrittää estää pahaa ihmistä räjäyttämästä maailmaa. (noh, ehkä vähän liioiteltu ilmaus, mutta anyway...). päähenkilö lähetetään aikamatkustamis-tyylisesti ajassa taakse päin junaan, joka räjähtää 8 minuutin päästä. tyypin tehtävänä on selvittää, kuka räjäytti junan, jotta tulevat iskut voidaan estää. ihan mielenkiintoinen pätkä, tosin välillä vähän puuduttava, kun tapahtumat pyörivät periaatteessa saman idean ja kohtauksen ympärillä, mutta tarinaa jaksoi seurata, kun ei oikein osannut ennakoida, miten leffa loppuisi.

Eilen tuli siis telkkarista katsottua tuo tanskalaisdokumentti Armadillo. Olin vähän kuullut, ettei kyseessä olisi mikään kovinkaan hyvä pätkä, mutta täytyy kyllä sanoa, että yllätyin positiivisesti. Aika peruskamaahan tuo näytti olevan muihin sotaelokuviin/dokumentteihin verraten, joten siltä osin osasi jo aika hyvin odottaa, miltä pätkä saattaa näyttää. Itseäni ei myöskään haitannut intensiivisyys, eli siis se, mistä Ruusi ja JY aiemmin tällä palstalla valittelivat, että liian lyhyeen filmiin onn yritetty tunkea liian paljon materiaalia. Joka tapauksessa siis mielenkiintoinen pätkä; taas pääsi hieman paremmin sisälle sotilaan maailmaan...

Joo-o, tulipahan sitten katsottua tuo neljäs osa Pirates of the Caribbeanista, enkä kyllä suosittele kenellekään. Leffa oli puuduttavan ylipitkä ja suhteellisen ennalta-arvattava, rahanaheudessa tehty jatko-osa.

Ciquey kirjoitti:Joo-o, tulipahan sitten katsottua tuo neljäs osa Pirates of the Caribbeanista, enkä kyllä suosittele kenellekään. Leffa oli puuduttavan ylipitkä ja suhteellisen ennalta-arvattava, rahanaheudessa tehty jatko-osa.

Joo olin kans pettyny, vaikkei mitään suuria odotuksia ollutkaan. Aattelin kuitenkin että jes, näkee lisää Jack Sparrow'n pöhköilyä, mutta eipä siinäkään meiningissä kehumista ollut. Muutama ihan hupsu kohtaus, mutta kaiken kaikkiaan melko keskinkertainen pätkä kaiken kaikkiaan, jos sitäkään. Tarinankerronta (tai no se sellanen että "what happen?") oli yllättävän heikkoa. Joissain kohtauksissa mietti että mikä niidenkin pointti on kokonaisuudessa leffan kannalta ja elokuvan jälkeen mietti joitain kohtia jotka jäivät pimentoon. Jack Sparrow'n pöhköilyähän tässä on yritetty mutta ei tällä kertaa ainakaan olla yrittämällä onnistuttu. Teennäistä ja väkinäistä meininkiä.

Juonipaljastus:

Tää olis voinu olla ihan hyvä leffa sen perusidealla, mut toteutus on ihan läpijuoksumeininkiä ja sitä että on yritetty väkisin saada mukaan sitä minkä on todettu pyörittävän rahakoneen rattaita. Pari ihan kelpo kohtausta mut voihan sitä paremminkin rahansa käyttää. Vaikka ryyppäämällä, sillon voi kokea oikeita seikkailuja.

Iloitkaa, senkin pienet pieruperhoset, sillä muistin tulla taas kirjoittamaan maailmankuvia mullistavia leffa-arvioitani! Ja kyllä! Kello on melkein neljä yöllä!!1!

Ööm, mitäs sitä on tullut tsiigailtua. Ai niin!

Megamind
Dreamworksin animaaziooni sinisen, ulkoavaruudesta tulleen, jättipäisen superpahiksen kasvusta ihmisenä/alienina omaan (oikeaan) rooliinsa. Megamind siis saavuttaa elämässään sen mitä on aina halunnut, saa paikallisen kaupungin superhyviksen hengiltä. Mutta sen jälkeen iskeekin tyhjä olo. Mitä tämän jälkeen? Oliko tämä oikeasti sitä mitä PÄÄpahiksemme [hahahaha mikä sanaleikki (Pelit-lehdestä pöllitty, vieläpä)] halusi?

Megamind on eri hyvin leikattu, napakasti ohjattu todella hyvällä animaatiolla siunattu paketti, joka vieläpä naurattaa oikeasti, eikä silleen "kait tälle nyt säälistä pitää hörähtää" -tavalla. Myös hyvin piilotetut viittaukset leffoihin, sarjakuviin ja historiaan jaksavat varmasti huvittaa useamman sekunnin kuitenkaan huutamatta olemassaolostaan. Virtuaaliset ylävitoset sille, joka hoksaa Mark Twainin quoten pätkästä.

Tyggäsin 8/10


The Wrestler

Onneksi näin Black Swanin ensin, sillä tämän katsominen olisi saattanut latistaa kokemusta. Tuntuivat jotenkin todella samantyylisiltä ja rohkenen jopa väittää Wrestlerin olleen ohjaajalle harjoittelua Mustista varten (tämähän on toki ihan stetsonista kiskottua häränsontaa, mutta siltä tuntuu).

Stoorissa Mikki Rourken (on muuten ruma äijä) esittämä, uransa ehtoopuolella kiikkuva pellepainija saa kohtauksen sydämeensä, mikä laittaa miehen miettimään elämänsä prioriteetteja. Säälittävä setä hakee ystävyyttä paikallisen räkälän stripparitädistä ja yrittää korjata olemattoman suhteensa tyttäreensä. Mutta koska tämä on Aronofskyn elokuva, ei kaikki mene aina putkeen taikka tuubiin.

The Wrestler on hyvin arkielämänmakuinen ja lähes dokumentaarinen tarina Amerikkalaisesta unelmasta ja sen kääntöpuolesta, glamourittomasta todellisuudesta. Mikäli odottaa perinteistä "ryysyistä rikkauksiin" tarinaa, kannattaa suunnata katse vaikka Mighty Ducksin suuntaan.

Hyvä elokuva, josta kuitenkin jäi viimeinen terä ja täysillä iskevä tunnepuoli (jotka molemmat oli perfektoitu Black Swanissa) puuttumaan. Annamme 8/10.


The Hills Have Eyes

Boring... Ei pelottanut, ei naurattanut, gorea oli liian vähän, mutantit on tyhmä idea, päähahmot olivat retardien tyhmyyskisojen kultamitalisteja kaikki, hirveen kliseinen, en tykännyt juurikaan. Teknisesti hyvä ja maskeeraukset kivoja.

Aineksia olisi ollut jos idioottien päähenkilöiden välisiä suhteita olisi alettu syventää, niin kuin eräässä kohtauksessa sekunnin verran tehtiinkin (oli muuten leffan paras sekunti), niin ehkä näiden visvatomppeleiden kaameat kuolemat mutanttimiesten kynsissä olisivat aiheuttaneet muutakin kuin haukotuksia.

Annetaan nyt kuitenkin 4/10, koska jaksoi katsoa silleen semikoomassa kuolematta itse ydinlaskeumaan.


Glory

USA:n sisällissotaan sijoittuva tositapahtumia peilaava sotadraama pelkästään mustista miehistä (upseerit olivat tietysti maitonaamoja) koostuvasta rykmentistä. Tyypillinen tarina siitä kuinka resuinen ja väärinymmärretty poppoo haluaa todistaa itselleen ja muille kykynsä. Tässähän ei tietysti ole mitään vikaa, jos tekee kunnolla. Onneksi puikoissa on osaava herra Edward Zwick (Viimeinen Samurai, Blood Diamond yms. hyviä leffoja), jonka käsissä potentiaalinen pateettisuus ja naurettavuuksin asti menevä melodramaattisuus saadaan lähes täysin vältettyä.

Glory alkaa ihan helvetin hyvin. Nuori upseeri Shaw (normaalisti ihan hiton tönkkö puunaama Matthew Broderick elämänsä parhaassa roolissa) joutuu taisteluun alle kaksi minuuttia leffan alettua, ja todistaa käsittämättömiä julmuuksia. Tästä lievästi traumatisoituneena ja vakavoituneena mies saa harteilleen mustien joutopenojen sotakelpoiseksi koulimisen ja taisteluun johdattamisen. Koko elokuvan ajan miehet tasapainoilevat rasismin ja oikeudenmukaisuuden kysymyksien äärellä; mitään ei tosin pakkosyötetä soppatykillä katsojalle ja jokainen saa lähes täysin vetää omat johtopäätöksensä asioiden laidasta (lähes toim. huom.)

Alkuun aihe ei kiinnostanut ollenkaan, mutta kannatti katsoa. Raatimme antaa jälleen kerran muodin mukaisesti 8/10.




Frequency

Tässäpä näppärä ja vähälle huomiolle jäänyt pläjähtävä trilleri. Leffassa Sullivanin John, kavereiden kesken John Sullivan, sattuu käsittämättömien luonnoilmiöiden takia saamaan yhetyden 30 vuotta sitten kuolleeseen isäänsä radion avulla. Miehet alkavat muttaa yhdessä historiaa paremman tulevaisuuden/nykyisyyden luomiseksi, mutta tietysti kaikki menee vituilleen jo heti alkumetreillä. Leffan ajan sitten yritetään selvittää aiheutettua sotkua varsin nokkelan käsikirjoituksen avustamana.

Upea idea yhdistetään hienoon toteutukseen ja todella taitavaan katsojan manipulointiin. Huusin monta kertaa telkkarille turhautuneena juuri niissä kohdin kuin pitikin. Myöhemmin tunsin oloni tyhmäksi ja yksinkertaiseksi mentyäni helpolla leffantekijöiden ansoihin, mutta sitten muistin olevani varsin älykäs, nokkela ja ilahduttava persoona, ja jatkoin perseen raapimista ja muurahaisten kärventelyä suurennuslasilla samalla kun join Koffia Karjala-lippis päässä öhhöhöhöö

8/10

Stay tuned for more!

Oi kyllä! On taas turhaakin turhemman leffakornerin aika! Tässä kootut kiherrykset tyyliin kuukauden sisältä.


The Mist

Voittamattomien Oscareiden erikoismiehen Frank Darabontin ohjaama pienen budjetin kauhuelokuva on yksi parhaita nykymörköilyjä hetkelleen ja yksi henk.koht. suosikeistani. Perustuu Stephen Kingin raapustuksiin.

Stoori alkaa aivan tolkuttoman hyvin ja tehokkaasti, ja siksipä kuvailen sen nyt tarkasti ja akateemisesti (aikakoodit ulkomuistista). Olette virallisesti varoitettuja!

1 min: Esitellään päähahmomme ja tämän ammatti, hän huomaa alkavan myrskyn ja vie vaimonsa ja poikansa kellariin turvaan.
1.5 min: Aivan vitunmoinen myrsky.
2 min: Posse tulee ulos kellarista ja arvioi vahingot, ensimmäiset repliikit lausutaan ja selviää, että naapurin ukon kanssa on ollut ongelmia. Vuorilta tulee epämääräistä sumua.
3.5 min: Päähahmo menee naapurin kyrvän luo diplomaattiset mielessä ja miehet saavuttavat sovun ja päättävät lähteä kauppaan kimppakyydillä (kakru mukaan).
6 min: Ajellaan kaupunkiin päin ja ihmetellään ohiajavia armeijan ajoneuvoja, mutta ei jakseta vaivata päätä kovin pitkään.
8 min: Saavutaan kaupalle ja mennään sisään. Esitellään uusia hahmoja.
10 min: Sotilaspoliisi tulee ja pilaa paikallisten sotilaiden huvit kertomalla lomien peruuntuneen, syvennetään hahmoja.
12 min: Sumu alkaa tunkea kaupunkiin ja ihmiset panikoida. Vanhempi mies juoksee verissäpäin paniikissa sumusta sisälle kauppaan ja varoittaa ketään menemästä ulos.

Ja näin, hyvät naiset ja herrat, aloitetaan leffa nopeasti ja kustannustehokkaasti. Kolmentoista minuutin aikana kerrotaan ilman turhaa ja päälleliimatun oloista ekspositiota hahmoista, tapahtumista, esitellään ongelma ja istutetaan katsojalle vaikka kuinka paljon shittiä, joka lunastetaan myöhemmin.

Stoorissa tapahtuu tietenkin samoin kuin kaikissa muissakin elokuvissa, joissa ryhmä ihmisiä eristetään samaan tilaan ulkona vallitsevan vaaran takia: porukka sekoaa ja käy vaarallisemmaksi kuin ulkona vaanivat tappajat. Tuttu juttu siis, mutta se missä The Mist eroaa muusta kuonasta on tinkimätön tunnepuolen karuus ja raakuus, joka ei päästä katsojaa helpolla. Tätä tehostaa myös elokuvan audiovisuaalinen anti. Pienen budjetin ja nopean aikataulun takia elokuva ei näytä (varsinkaan efektit) mitenkään erityisen silotellulta (vaikkakin omaan silmään täysin riittävältä) ja äänimaailma on hyvin minimalistinen (ensimmäiset musiikit kuullaan jossain 20 minuutin tuntumassa). Loistavat näyttelysuoritukset olisivat omiaan jokaiseen kauhuelokuvaan ja Mististä ne onneksi löytyvät.

Itse tykkään, mutta en suosittele katsomaan kuola korvista roiskuen jotain jumpscareilla täytettyä teinitissisplatteria odottaen, vaan hillitysti fiilistellen silleen jou! Tässä vielä ote soundtrackista kuvaa leffan tunnelmaa hyvin, nääs!

9/10


Land of the Dead

Nykyzombien (kuolaava aivovammainen eläväkuollut, ei semmoinen voodoon alainen ihmisraukka Jamaikalta) keksijän ja isän George Romeron neljäs "of the Dead" elokuva.

Nopea selostus juonesta: paskaa.

Vähemmän nopea selostus juonesta: Zombit vaeltavat maan päällä ja ihmiset asuvat kaupungeissa muurien takan turvassa. Pallinaamasankarimme on palkkasotilas yhdessä tykinruokakavereidensa kanssa ja haluaa muuttaa Kanadaan paremman elämän perässä (emmekö me kaikki?). Sitten tulee ilkeä rahamies, joka lupaa pääsyn Kanukkilandiaan mikäli pallinaama hoitelee vielä yhden keikan. Samaan aikaan älyn ja tunteiden merkkejä osoittavat zombipombit alkavat järjestäytyä joukoksi, ammuskella rynkyillä ja huutaa kuin känniset koalat aina kun jotain merkittävää (kuten jos joku vaikka avaa oven) tapahtuu. Sitten asiat menee päin persettä ja porukkaa kuolee. Huoooh zzzzzzzzzzzzzzzzzzzz...

No okei, ei juoni ole niin huono, mutta toteutus kusee oikeastaan jo lavastuksesta asti. Maailmanlopun jälkeinen maailma ei ole millään tavalla uskottava ja näyttely on uskomattoman kökköä. Täysin aivottomia ja logiikaltaan ameeban tasoisia "hahmoja" marssitetaan ruutuun, että ne voidaan viiden minuutin sisään laittaa lihoiksi mitä idioottimaisimmilla tavoilla. Miten helvetissä nämä ihmiset ovat selvinneet leffan tapahtumiin asti hengissä? Suurimman osan "hahmoista" olisi pitänyt tukehtua jo ajat sitten muovailuvahaan tai hukkua sateella. Tsiisus sentäs.

Gore on ihan kivaa, mutta toiminta täysin merkityksetöntä sohimista. Sanoma päälleliimattua tekopyhistelyä ja meno täysin ponnetonta. Olen näköjään antanut IMDB:ssä aikanaan 3/10 (joista 1 piste hyvästä loppumusasta, mutta otin pois kun John Leguizamo on saatanan ärsyttävä).


Donnie Darko

Jostain syystä kaikkien teiniemogoottien suosikkileffaksi kohonnut Donnie Dorka on monimutkainen tarina henkisesti sairaasta Donniesta, joka alkaa nähdä näkyjä jättiläispupusta, joka kertoo maailmanlopun tarkan ajankohdan. En ole nähnyt director's cutia, mutta ihmiset kehottavat välttämään sitä, sillä se kuulemma selittää liikaa asioita ja on muutenkin huonompi, joten "arvioni" on normiversion pohjalta.

DD on sinänsä hankala elokuva arvioida, että sen lähimmät sieluntoverit ovat lähinnä David Lynchin kieroutuneet epäelokuvat, joissa tapahtuu paljon turhiakin ja katsojaa väärään suuntaan harhauttavia asioita. Tarina alkaa sillä kun Donnie herää yksin vuoritieltä polkupyörän vierestä ja ajaa kotiin, ja loppuu vähän sen jälkeen kun Donnie ajaa samalle vuorenrinteelle tällä kertaa autolla mukanaan kuollut ihminen. Kaiken tämän väliin mahtuu vandalismia, aikamatkustuksesta spekulointia, omituisia hahmoja, Drew Barrymore, hypnoosia, terapiaa, hypnoositerapiaa, näkyjä, unissakävelyä, kuolemaa, murhaa, pedofiileja, portaaleja ja kirsikkana kakun päällä The Evil Dead!

Leffa ei turhia selittele, mutta on kuitenkin tulkittavissa ilman pään spontaania räjähtämistä. Omalaatuinen tunnelma ja mainio perhe-elämän kuvaus on kuitenkin jopa juonta ymmärtämättömille hyvä syy jatkaa loppuun asti.

Olen siinä hilkulla, että tiputan joskus aikoinaan miettimäni arvosanan yhdellä, mutta taidan säilyttää antamani 9/10. Tässä vielä oikein mieltä ylentävää musiikkia elokuvasta, silvuuplee: Masentavaa, pelottavahkoa


Total Recall

Hullun hollantilaisen Paul Verhoevenin Arska-pläjäys on höyryjunan lailla eteenpäin menevä scifi-toiminta, joka ei paljoa anteeksi pyytele. Tuttuun Verhoeven tapaan tulevaisuuden maailma on ultraväkivaltainen, fasistinen ja satiirin tahtipuikkoa noudattava kuvaus yksilön halusta olla jotain muutakin kuin uhrattava nimi paperissa.

Juonessa Iso-A päättää mennä hankkimaan itselleen tekomuiston Marsin matkasta tylsää duunarin elämäänsä (jos minulla olisi vaimona nuori Sharon Stone, niin kyllä minullakin olisi tylsää päivät pitkät) piristämään. Muistoimplementaatio menee kuitenkin poskelleen ja alkaa ajojahti, joka vie Arnien lopulta Marsin vastarintaliikkeen luo. Aina välillä saadaan pohtia, onko kaikki nähty vain feikkimuiston mukanaan tuomaa unta, vai totisinta totta. Fiksusti elokuva ei missään vaiheessa paljasta tätä.

Mikäli haluatte nähdä elokuvan ilman oikeastaan yhtään mitään turhaa, niin tässä olisi tarjolla. Jos myös haluatte nähdä elokuvan, jossa on kolmetissinen nainen ja mahasta kasvava mutanttimies, niin tässäpä teille Elokuva isolla E:llä (ja A:lla). Mikäli haluatte vielä nähdä kun kaikki edellä mainitut hahmot ammutaan veriseksi mössöksi miljoonan muun tyypin kanssa, niin kauppaan Mars!

Total Recall ei kuitenkaan jostain henkilökohtaisesta syystä iske niin lujaa kuin sen periaatteessa pitäisi. Ehkä maailma on jotenkin epäuskottavan ysäriä, tai juoni ei puhuttele esimerkiksi samalla tavoin kuin saman ohjaajan mestarillinen Robocop. En tiedä. Tästä tietämättömästä syystä arvosana on "vain" 7/10.


Star Wars: Episode II - Attack of the bore yawn zzzz

Vanhoilla päivillään totaalisesti seonnut George Lucas pilasi... siis rikastutti luomaansa Tähtien Sota universumia alkuperäisen trilogian esiosilla, joista Attack of the unicorns on saanut kunnian olla toinen. Joskus nuorempana ja tuuheatukkaisempana pidin tätä parhaana osana uudesta StaWa-trilogiasta, mutta wanhana ja kyynisenä elokuvan katselu paljasti kuinka tyhmä, tylsä ja ruma tämä kikkare onkaan. Että voi nuori ihminen mennä helpolla halpaan ja olla totaalisen väärässä.

Elokuva on oikeasti aivan mahdottoman blandi, ruma, epäuskottavan pateettinen ja oikeastaan vailla mitään pelastavia elementtejä. Tietokoneisiin rakastunut Yrjö Luukas päätti heivata kahta kuvauspaikkaa (Italian vehreät rannat ja Tunisian aavikot) ja paria hassua settiä lukuun ottamatta kaikki fyysiset lavasteet, ja rakentaa kaiken jälkikäteen tietzkalla sohvalta käsin sipsejä mässyttäessä. Ja tämä näkyy. Taustat ovat nykymittapuulla armottoman rumia ja geneerisen steriilejä. Ei elämää, ei yksityiskohtia, ei syvyyttä, ei tekstuuria; pelkkää photoshopin preset-paskaa bloomin kera. Lisäksi green- ja bluescreenien jäljet näkyvät välillä hahmoissakin tekniikan pettäessä, jolloin vaikutelma on epäuskottava ja RUMA.

Hahmot on kirjotettu todella huonosti ja keskittyminen inisevän ja totaalisen vastenmielisen epähaluttavan hintti-Anakinin ja jollain tasolla mielisairaan (pakko olla, jos antaa Anan koskea sekuntiakaan itseään) Padmen rakkauden kukoistukseen on myötähävettävää roskaa pahimmillaan, joka saa Dawson's Creekin kuolaavat jenkki-idiootit vaikuttamaan oikeilta ja mukavilta ihmisiltä. Paras esimerkki rakkaustarinan epäloogisuudesta saadaan kun Anakin kertoo Padmelle tappaneensa juuri klaanin verran hiekkaihmisiä, niin naiset kuin lapsetkin, ja miten Padme reagoi? Ymmärtää ja lohduttaa rääkyvää massamurhaajaitkupillipelleä, vaikka oikea reaktio olisi bustata tämän äässi, eli potkia mokoma nartti vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä.

Rakkauslööperin rinnalla kulkee myös tarina tasavallan muutoksesta imperiumiksi pikku hiljaa mikä on oikeasti kiinnostava aihe, mutta setti on kerrottu todella tylsästi käyttäen paljon puhuvia päitä ja poliittista siansaksaa. Jumalauta! Jos minä haluan seurata kun kasa universumin megapällejä kokoontuu kasaan ja kinaa jostain päivänselvästä kapulakielellä, niin minä katson eduskunnan kyselytuntia, en Star Wars elokuvaa! Ja kaikkien tulee muistaa, että näitten kuuluisi olla lapsille sopivia viihdyttäviä seikkailuelokuvia...

Hyviä juttuja leffassa: Ewan McGregorin parta, pari dekapitaatiota valomiekalla, kivessäkkien näköiset avaruusmöllit, se yksi lavaste oli tosi hyvä, joku vitsi huvitti pari sekuntia ja Imperial March tasavallan joukkojen lastautuessa Star Destroyereiden esimallien kyytiin oli hyvää settiä.

Ei se Yrjö vaan osaa kun saa yksin meuhkata miten sattuu. Hää tarttisi rinnalleen joukon osaavia ihmisiä lyömään aina takaraivoon kun häneltä pääsee uusi aivopieru. 3/10 (Muistinko mainita, että leffa on todella ruma?)


Nyt ei enää jaksa. Näppis sauhuaa ja nakit on vereslihalla. Ja kellokin on taas ihan mitä sattuu. Tsiibus.

Katselenpa tässä juuri leffaa nimeltä 17 Again enkä edes tiedä, miksi. Kyseessä on todella kökkö Zac Efronin perään kiljuville teinitytskille suunnattu pökäle high schoolin julmasta maailmasta, elämän kovuudesta, hyvän itsetunnon tärkeydestä ja kaikesta muusta sellaisesta scheissesta. Joten siis aikaa (ja aivosoluja) säästääksenne älkää vaivautuko tämän leffan pariin.

Noniin. Pikainen päivitys koululta, johon minut julmasti hylättiin istumaan yksin odottamaan tiedoston siirtymistä. Samalla joutuu maksamaan bussista yölisänkin perkeles! Mitäs leffoja sitä on tullut katsottua. Ai niin!


Tucker and Dale vs. Evil

Slasherkomedia, jossa ryhmä teinejä lähtee vuorille viettämään laatuaikaa, mutta joutuvat murhanhimoisten hillbillyjen jahtaamaksi, kokien yksi kerrallaan hitaan ja verisen kuoleman. Paitsi että hillbillyt ovat oikeasti normaaleja ihmisiä ja liikaa kauhuleffoja nähneet teinit sekoavat väärinkäsityksen takia, ja saavat nirhittyä itsensä ja toisensa mitä moninaisimmilla tavoilla viattomien punaniskojen seuratessa teurastusta vierestä.

Hyväntuulinen ja kivan kasvutarinan sisältävä, ennakkoluuloja ja stereotypioita teemoinaan käyttävä T & D vs. E oli oikeasti todella virkistävä pläjäys uudella twistillä. Eipä nyt muuta keksi kerrottavaksi. 8/10 jeejee


Kingdom of Heaven Director's cut

Studion totaalisesti raiskaama teatteriversio kannattaa kiertää 40 000 kilometrin päästä, mutta ohjaajan n.45 minuuttia pidempi eeppinen eepos kannattaa katsoa nyt heti. Älkää tosin odottako keskiaikaista sotaelokuvaa, sillä sellaista ette saa. Jatkuvan mäiskyttelyn sijaan saatte monista paikoista teemoiltaan, kuviltaan ja musiikiltaan todella kauniin historiallisen, löyhästi tosipohjaisiin tapahtumiin perustuvan tarinan miehestä, joka matkallaan etsimään jumalaa sattuu nousemaan Jerusalemin armeijan johtajaksi Saladinin joukkoja vastaan.

Eeppistä. Niin eeppistä. Oiva tapa viettää 3 tuntia laadukkaan ei-niin-mainstream elokuvakokemuksen parissa. 9/10


Ichi the Killer

Japsit on vittu sekaisin... 9/10

Taas on sen aika. Khyllä!


Armageddon

Juonen tiedätte kaikki, mutta maapallo meinaa tuhoutua ja jenkit saavat kollektiivisen aivopierun ja lähettävät öljynporaajat avaruuteen kuolemaan... siis poraamaan reiän asteroidiin, jotta mukaan pakattu _yksi_ ydinräjähde halkaisisi planeetantappajan. Oikeastihan elokuva kertoo yksittäisten ihmisten uhrautumisesta for greater good and apple pie, sekä Williksen Bruusen ja tämän tytärtä esittävän Liv Tylerin välien paikkaamisesta. On siinä muuten hippasen epäkiitollinen tytär kun antaa isälleen anteeksi vasta sitten kun tämä pelastaa 6 miljardia ihmistä tappamalla itsensä.

Miehekkäästi VHS:ltä katseltu pierupökäle ripulin ylikeisari Michael Baylta. Tämä kikkare kertoo paljon ihmismuodon ottaneesta ulosteesta, joka kehtaa kutsua itseään ohjaajaksi. Paska juoni, surkeat hahmot, onnettoman myötähävettävät vitsin irvakkeet (no okei, pari hauskaa löytyy), jenkkilipun häpeilemätön palvonta, meluava riehuva äänimaailma, apinoiden seinälle heittelemästä paskasta kaavittu dialogi, juokseva paukkuva ja napsuva leikkaus, joka venyttää turhaakin turhempia kohtauksia, vaikka väittää etenevänsä. Efektit on vielä ihan kivoja, vaikka asteroidin päällä seikkailu muistuttaakin lähinnä Sipoon soramonttuja.

Mutta joo. Kyllähän tän semmoisena "Katson mielummin kuin kuolen taco-ripuliin" kokemuksena ottaa. 4 papanaa kymmenestä.

Fiilis leffan jälkeen: Tässä on enemmän järkeä kuin Armageddonissa


Invasion USA

Menneiden vuosien legendaaristen halpiskökköleffojen jumalien Golan & Globus tuottama Chucksploitaatio kertoo koskettavan tarinan siitä, kuinka kannattaisi aina tappaa pahis, jos tämän ohimon saa jyvälle .45:lla sentin päästä. Tätä erehdystä varmasti joka päivä katuu Chuckin vakuuttavasti esittämä kahden ilmeen Matt Hunter, joka angstisuuden puuskassaan on päättänyt mennä asumaan suolle joujoumiesten kanssa. Henkiin jäänyt pahis Rostov, päättää flipata ihan kunnolla ja tappaa koko USA:n väestön useasti laukaistavilla kertasingoilla lähiöissä roiskimalla. Tästä seuraa monimutkainen ja -tahoinen vyyhti, joka melkein jaksaa kantaa koko kestonsa ajan.

Homma menee siis näin: pahikset yrittää riehua, joten Chuck pomppaa autolla seinästä sisään ja tappaa kaikki micro-uzeilla ja sinisen farkkukankaan verhoamilla rintakarvoillaan. Tämän jälkeen Rostov ärjyy ja ampuu jotakuta kasseille tai tappaa pari lasta/naista. Sitten toistetaan kohta yksi ja sen jälkeen kohta kaksi. Lopussa miehet kohtaavat ja käyvät viimeisen taistonsa singoilla lähietäisyydeltä: eeppistä paskaa!

Kaikki pointit viittaavat parhaaseen elokuvaan ikinä, mutta totuus on valitettavasti toinen. Invasion USA on tylsähkö ja tasapaksu köyhäily, joka ajoittain herään henkiin hilpeiden ja selkeän tarkasti suunniteltujen kökköyksien vyöryessä ruudulle. 5/10 laukausta kiveksille.

Inglourious Basterds

Quentin Tarantarintintinin amerikanjuutalaisille kohdemarkkinoitu vaihtoehtoiseen toiseen maailmansotaan sijoittuva kostoelokuva on mielenkiintoinen tapaus. Tällä kertaa kronologisesti etenevässä episodielokuvassa ei ole varsinaista päähahmoa, vaan seuraamme useita hahmoja juonittelemassa päämäärän eteen, joka sattuu kaikilla olemaan sama: Saksan armeijan ylijohdon tappaminen nokkelassa ansassa.

Jostain kumman syystä elokuva on hyvin viihdyttävä, vaikka monet kohtaukset ovat hitaita ja varsinaisesti mitään ei tapahdu. Ehkäpä hienot musiikkivalinnat, pikkuhiljaa kohtauksien sisällä kiristyvä ja usein lopussa purkautuva tunnelma ja alkuperäiskielillä puhutut maiskuvan kuuloisesti miksatut dialogit pitävät kiinni tunnelmassa ilman erityistä päämäärän tuntua.

Väkivallan suhteen IB on hauskan kaksijakoinen tapaus, joka kertoo paljon katsojastaan. Siinä missä väkivalta on karua ja groteskia on sille hurrattu, taputettu ja naurettu rapakon toisella puolen. Kun saksalaisen sotavangin pää hakataan baseballmailalla tuhannen päreiksi on yleisö kuulemma hypännyt pystyyn taputtamaan; hienoa ihmiset, menitte ovelan elokuvantekijän vipuun, senkin pälli-idiootit. Juuri ennen kuolemaansa sakusotilaalta kysytään onko hän saanut rautaristinsä juutalaisten tappamisesta, johon mies vastaa "Rohkeudesta" ja kuolee mieluummin kuin kavaltaa toverinsa. Kyseinen mies edustaa kaikkia amerikkalaisten ihannoimia arvoja ja tulevan kuoleman edessäkin pitää valansa ja moraalinsa, toisin kuin sikamaiset amerikkalaiset, jotka juhlivat barbaarimaisen teloituksen äärellä kuin pahaiset känniset rakkikoirat. Yleisön reaktiot kertovat karua kieltään nykyaikaisen ihmisen moraalisesta rappiosta, liki 70 vuotta muhineesta kostomentaliteetista ja kovan väkivallan ihannoimisesta ratkaisumenetelmänä: America fuck yeah! U.S.A! U.S.A! U.S.A!

Huvittavasti eurooppalaiset, olivat sitten saksalaisia, ranskalaisia tai brittejä ovat kaikki noin 200 kertaa sivistyneempiä, järkevämpiä, hillitympiä ja ylipäänsä mukavempia korkeamman moraalin vaalijoita (vaikka olisivat pahoja ihmisiä) kuin elokuvan jenkit, jotka hädin tuskin osaavat laskea neljään tappamatta syyttömiä.

Nyt kun on vähän kukkahattuiltu voidaan todeta, että IB on aiheeseensa ja sisältöönsä nähden oivasti nimetty tuotos, joka viihdyttää vielä toisellakin katselukerralla samalla tasolla kuin ensimmäiselläkin. Välillä ällöttää, välillä naurattaa, hieman mietityttää ja joskus kauhistuttaa. Tarantinon parhaita IMO 9/10


Super 8

Superkasi alkaa upeasti: tehtaalla vaihdetaan "Ei onnettomuuksia 378 (tjsp) päivään" kyltti "Ei onnettomuuksia 0 päivään" kylttiin, mistä leikataan suoraan hautajaisiin ja yksin pihalla keinuvaan poikaan. Jee! Tehokasta, tunnepitoista ja nokkelaa! Loppuelokuva ei ole sitten nokkelaa taikka tunnepitoista nähnytkään.

Juoni menee suunnilleen näin: joukko kakruja tekee kasarin alussa/seiskarin lopussa omaa elokuvaansa superkasikameralla, kun sattuvat kuvaamaan maailman pisimmän junan (oikeasti varmaan neljän kilometrin mittainen) suistumisen rauteilta noin viisiminuuttisessa nonstop-rytinässä. Junasta pomppii esiin myös jotain extraterrestriaalia. Kohta ihmiset alkavat kadota kylästä ja poikien täytyy pelastaa päivä mitä nyt kolmiodraamaltaan ehtivät.

Super 8 on aivan liian pitkä, laahaa monessa kohtaa, sisältää täysin turhia sivujuonia (mainittu puskista tullut kolmiodraama) ja sivuraiteita, joiden lunastamista ei oikeastaan edes odota. Lisäksi itse stoori on hyvin naiivi ja tapahtumat epäuskottavia. Visuaalisesti elokuva olisi siisti ilman ohjaajan fiksaatiota lens flareihin, jotka ehkä toimivat Star Trekin scifimaailmassa, mutteivät vittuvie kasarimaailman pikkukylässä. Joku roti sentäs! Tässä havainnollistava kuva elokuvan yhdestä kohtauksesta.

Yksi hahmoista oksentelee joka paikkaan aina kun tätä alkaa pelottaa, joten hyvän eritehuumorin ystävänä arvosana nousee hieman. 6/10


Drive

Tässäpä elokuva, jossa on periaatteessa kaikki kunnossa (räikeän pinkkejä grafiikoita lukuunottamatta), mutta käytännössä tunnetason yhteys jäi uupumaan suurimman osan ajasta. Ohjaus (tanskalainen ohjaaja muuten) on erinomaista, leikkaus toimii erittäin hyvin, kuvaus on aivan saatanan upeaa, soundtrack rokkaa hiton lujaa, näyttelijät ovat loistavia ja käsikirjoitus on hyvä, mutta silti itselläni jäi jokin viimeinen terä uupumaan. Elokuva ei missään nimessä ole mielestäni huono.

Drive kertoo nimettömäksi jääneestä vähäpuheisesta driveristä, joka korjaa autoja, tekee elokuvastuntteja autoilla ja heittää keikkaa pakoautokuskina rikollisille. Tietysti kaikki menee välittömästi vituilleen kun driver kohtaa naapurin naisen ja rakastuu. Naisen mies pääsee vankilasta ja sotkee driverin mukaan veriseen gangsterisotaan.

Joskus tulee vastaan tapauksia, joissa pettyy siihen, kuinka paljon elokuvassa on väkivaltaa ja actionia. Driverissa kumpaakaan ei ole paljoa, mutta se vähän mitä löytyy, onkin aika karua. Pettymys Driverin roiskintaan johtui lähinnä siitä, että elokuvan draama ihmisten välillä on todella upeasti rakennettua ja uskottavaa: väkivalta ja gangsterit tulevat ikäänkuin eri elokuvasta. Tai tältä ainakin tuntui, suurinta osaa katsojista tämä ei ole haitannut.

Älkää katsoko elokuvan traileria, se spoilaa liikaa ja antaa väärän kuvan elokuvan tunnelmasta. Laittakaa sen sijaan valot pois kämpästä, kajarit kovalle ja tämä biisi soimaan. Kertoo todella paljon elokuvan hitaasta, romanttisesta ja aidosta tunnelmasta, joka huokuu elokuvan parhaista kohdista ilman mitään teennäisyyden häivääkään.

Voisin jaaritella vaikka kuinka Driven tunnelmasta, vähäeleisyydestä (ja sen paljon kertovasta merkityksellisyydestä), yksinäisyydestä, kuvauksesta ja tarinasta, mutta ehkä lopetan jutun tähän ja menen tiskaamaan. Kokekaa itse. Minä koin arvosanan 8/10 edestä. Tämä pätkä jäi mieleen.

Katsottiin tuossa viime viikolla Stig Laersonnin kirjoihin perustuva Millenium-trilogia. Kyseessä on siis ruotsalaista rikosdraamaa, vaikkakin tällä kertaa päähenkilöinä häärivät poliisien ja yksityisetsivien sijaan toimittaja ja tietokonehakkeri. Henkilökohtaisesti pidin eniten ensimmäisestä osasta Miehet jotka vihaavat naisia. Pätkä oli suhteellisen selkeä ja hyvin rakennettu murhatutkimus. Kakkososasta Tyttö joka leikki tulella jäi taas hieman jatko-osan maku elikkäs siis sellainen olo, että eipä tuo ykkösosa jättänyt mitään sellaisia kysymyksiä auki, joita varten olisi erikseen pitänyt tehdä toinenkin elokuva. Kolmonen Pilvilinna joka romahti taasen oli tarpeellinen pätkä selvittääkseen loppuun kakkosessa kesken jääneet asiat. Itse tykkäsin myös kolmosessa käytävästä juridisesta hienosäädöstä, toisin sanoen siis oikeussalidraamasta. Kaikissa elokuvissa etenkin musiikki teki todella hyvän vaikutuksen. Muttapa jotta, tiivistäen todettakoon, että on sitä huomattavasti huonompiakin elokuvia tässä maailmassa tehty, joten mikäli ette ole tätä trilogiaa nähneet, suosittelen lämpimästi katselemaan pätkät.

Nyt harmittaa. Kirjoitin pitkät pätkät leffa-arvioita kunnes selain kaatui. Ei millään jaksa kirjoittaa enää uudestaan. Shiiiiit. Teen sen sijaan lyhyet tiivistykset.


We need to talk about Kevin

Ihan pirun hyvä leffa psykopaattina syntyneestä pojasta ja tämän äidistä 9/10


Tower Heist

Viihdyttävä perusleffa Rush Hourin ohjaajalta. Ei mitään kummempaa. 7/10


The Tree of Life

Todella epätyypillinen elokuva elämästä, ihmisyydestä ja kiertokulusta. Ei suositella helposti häkeltyville. Hiton hyvännäköinen ja kuuloinen. 8/10


Seeking Justice

Todella laiska ja tyhmä elokuva. Surkea käsis ja kamala ohjaus. Scheisse! 3/10


In Time

Kiva idea, mutta maailma on epälooginen ja täysin epäuskottava. Toteutus sisällön osalta selvää b-tasoa, vaikka puitteet on suunnilleen kunnossa. 4/10


Harmi kun kunnon arviot katosivat kuin eno veneestä juhannuksena :/